Lupa levätä

Taas on kevyt viikko meneillään. Sarjoja ei siis ole tarkoitus viedä niin sanotusti loppuun ja jos haluan, voin vaikka pitää täysin totaali-lepoa. Tällä kertaa lepoviikko sattui myös hiihtoloman kanssa päällekkäin. Ihan en malttanut vain kotosalla lorvia, joten äidin kanssa ollaan käyty yhdessä jumppailemassa. Minä neuvoin mammaa tekniikoissa ja äippä puolestaan vahti, etten rehki liian kovaa ja pidän viikon kevyenä. Toimiva kombo, kivaa on ollut! :)

Äiti ja tytär salilla.

Kuitenkin aikaisemmin, kun treenasin kuntosalilla omatoimisesti, en juurikaan tietoisesti jaksottanut harjoitteluani rankempiin ja kevyempiin viikkoihin. Tietenkin olin tietoinen siitä, että se voisi olla hyödyllistä, mutta luupäänä halusin tehdä koko ajan kovaa. Täten kroppa ei aina ehtinyt palautua ja joka paikkaan kolotti jo valmiiksi salille mennessä. Tällöin en välttämättä saanut kovinkaan energistä pumppia. Väsymyksestä huolimatta hinkusin toisinaan salille jopa 6 tai 7 kertaa viikossa. Plus kaikki muut liikuntaharrastukset! Tankotanssi, lenkkeily, lentopallo... Huh huh. Jälkeenpäin vain mietin, että miten olen jaksanut. Olin jokseenkin sokea omalle jaksamiselleni.

Rankinta aikaa oli varmaankin ensimmäiset opiskeluvuoteni. Hamusin siis itselleni aivan liikaa liikuntaharrastuksia koulun oheen. Usein saatoin urheilla monta kertaa päivässä. Aamulla lenkille, koulun jälkeen salille ja ruuhkaisena päivänä vielä palloilut tai tankotanssi tuohon päälle. Oli tuskin yhtäkään viikonpäivää, jolloin en olisi urheillut edes kerran. Saatoin olla hyvässä kunnossa, mutta elämän kokonaisuuden kannalta, urheilu oli noussut ylivertaiselle ykköspallille. Liikunta meni kaiken edelle.

Tämä johti siihen, että alhaisesta vireystasosta huolimatta menin joskus salille. Kun olisi pitänyt levätä, liikuin. Tällöin lihakset eivät pystyneet maksimaalisiin suorituksiin, joten niitä ei sitten tehty. Silloin pumppailin pienemmillä painoilla sen minkä jaksoin tai huvitti. Ihmisen keho on siitä mielenkiintoinen ja ihmeellinen, että se kyllä kertoo mitä sille kuuluu. Kun mun kropalle kuului vähän väsyneempää, niin silloin hidastettiin ja kevennettiin tahtia. Kroppa ns. vaati multa kevyempää kohtelua ja näin tulin pitäneeksi pakostakin kevyempiä treenipäiviä.

Näiden kevyiden päivien jälkeen saatoin olla seuraavan kerran salille tullessani aivan liekeissä. Tai jos kerrankin olin pitänyt ihan oikean lepopäivän, tuntui mahtavalta palata voimaantuneena salille. Ei ole todellakaan mitään turhia juttuja nuo lepopäivät.

Tällä hetkellä koen urheilun laskeutuneen samalle viivalle muiden elämän osa-alueiden kanssa. Liikunta, ruokailu ja lepo ovat asettuneet tasapainoon. Olen vähentänyt viimeisen vuoden aikana liikunnan määrää ja ymmärrän, että hieman vähempikin riittää. Hyvä todiste siitä on kroppani. En ole lihonut, kehonkoostumus ei ole suuresti vaihdellut, lihakseni eivät ole kokeneet atrofiaa, enkä myöskään koe kuntoni laskeneen. Päinvastoin. Koen olevani energisempi, hyväntuulisempi ja pirteämpi.

Aikaisemmin ajattelin, että väsymys, josta kehoni viesti, oli vain asenteestani kiinni. Halusin olla vahvin ja pitkäjänteisin, luovuttamaton, kaikkea muuta kuin laiska ja aikaansaamaton. Oli vaikeaa pitää lepopäiviä. Nyt olen sisäistänyt sen, että lepääminen ja kotiin jääminen ei tarkoita aina luovuttamista ja laiskuutta. Kehon merkkien huomioiminen on viisautta. Ei aina tarvitse olla niin armoton itseään kohtaan. Tuntuu oikeastaan ihan kivalta vähän kölliä ja lepäillä. Ottaa vähän kevyemmin. :)