Pääsin mukaan yliopiston tekemään fitness-tutkimukseen! Tutkimuksessa tutkitaan kilpailemisen vaikutusta fitness-urheilijan kehon koostumukseen ja fyysiseen suorituskykyprofiiliin sekä fysiologisiin tekijöihin naisilla. Uteliaat voivat tsekata Jyväskylän yliopiston sivulta lisää.
Olen todella iloinen päästessäni mukaan tähän mielenkiintoiseen tutkimukseen! Iso kiitos Heidille, joka mulle ihan ensimmäisenä vinkkasi tutkimuksesta! ;) Minusta on aivan huikeaa, että nyt kun menen kisoihin ensimmäistä kertaa, niin juuri silloin tällainen mahdollisuus avautui! Uskon, että tämä on antoisa kokemus ja saan arvokasta tietoa omasta kehostani tutkimuksen myötä. Tänään oli minun alkumittaukseni ja oli kyllä huippu päivä! :)
Kun tutkimus on päättynyt ja tutkimusryhmä on julkaissut tutkimustulokset, niin sitten kerron lisää omista kokemuksistani tutkimuksessa mukana olemisesta. Eli saadaan odotella vielä noin vuosi... ;)
o
lauantai 25. huhtikuuta 2015
tiistai 21. huhtikuuta 2015
Mitä kisamatka antaa ja mitä se ottaa?
Lupasin kertoa, mitä hyvää tämä fitness-projekti on mulle tähän mennessä antanut, joten täältä pesee. Jottei tekstistä tulisi kuitenkaan liian siirappista ja yltiöpositiivistä, ajattelin kertoa myös niitä negatiivisempia asioita, joita tähänastinen kisamatkani on tuonut tullessaan. Mennään hampurilaisteorialla, eli vuorotellen risuja ja ruusuja.
Vaikken vielä ole niin sanotusti päässyt maaliin, eli käynyt kisalavalla, on tämä tähän mennessä puolivuotinen projekti herättänyt minussa hurjasti ajatuksia. Yritän vähän jäsentää näitä pohdintojani. Ja varoitan, että tästä tulee aikaisempia pidempi stoori... ja vieläpä ilman kuvitusta! Urheita ne, jotka loppuun asti jaksavat lukea!
Ensimmäinen syvällisempi huomioni oli se, että ymmärsin levon merkityksen. Siitä höpisinkin jo aikaisemmassa tekstissäni. Liian runsas liikuntamäärä muuttui sopivaksi määräksi liikuntaa. Lepo ja liikunta ovat balanssissa ja jaksamiseni muussa elämisessä on sitä myöten lisääntynyt. Tämä viittaa myös hieman siihen, että olen oppinut priorisoimaan asioita.
Negatiivisena huomiona pidän sitä, että olen joutunut luopumaan osittain sosiaalisista ruokailutilanteista. Omien eväsrasioiden kanssa pystyn syömään yhtä aikaa ihmisten kanssa, mutta en voi jakaa samaa makuelämystä yhdessä kanssaruokailijoiden kesken. Onneksi on näitä cheat-aterioita ja ne olenkin käyttänyt usein läheisten kanssa yhdessä ruokailuun. Varsinkin silloin, kun minua on puuduttanut ainainen vähärasvainen liha ja riisi, kun oma ruokavalioni on jämähtänyt paikoilleen, olen kadehtien haistellut muiden annoksia. Miettinyt miksi kidutan itseäni sillä, etten voi syödä samaa ruokaa muiden kanssa.
Herkuista en koe joutuneeni luopumaan, koska herkkuja niin vähän ylipäätän syön muutenkin. Olen kuitenkin joutunut luopumaan siitä vapaudesta, että saan syödä mitä tahansa, milloin tahansa. Mutta vapaaehtoisestihan ja omasta halustani tämän projektin pystytin, joten en voi syyttää kuin itseäni. :D
Toisaalta tarkka ruokavalio antaa minulle jatkuvasti hyvän olo. Mahaani ei turvota ja suoli pelittää mainiosti. Ei minulla aikaisemminkaan ole ollut suolen kanssa ongelmia, mutta elin epävarmuudessa syönkö liikaa ja pohdin mitä sitä sitten seuraavaksi söisin. Kun pidän kiinni ohjeista, tiedän aina milloin syön ja mitäkin. Toki minulla on valinnanvaraa, mutta aterioiden pääpiirteet ovat selkeät.
Aikaisempaan verrattuna myös ähky on erilainen. Aikaisemmin saatoin hiilarihuuruissa vetää puoli pakettia leipää kerrallaan ja ähky oli sen mukainen. Nyt viimeisiä haarukallisia lapioidessani mussutan pakonomaisesti viimeset suupalat, mutta ähky oloni katoaa hyvin nopeasti. Vähän niin kuin jos vetää salaattiöverit, niin siitä toipuu nopeammin kuin mäkkäri-övereistä. Vaikka enhän mä pelkällä salaatilla elä, en todellakaan. :D
Ruokailu aiheutti aikoinaan minulla joskus runsaastikin päänvaivaa. Pohdin tosi paljon sitä, mitä syön seuraavaksi ja voinkohan vielä syödä tämän tai tuon vai kasvaako energiansaantini suuremmaksi kuin energiankulutukseni? Nyt on helppoa, kun tietää mitä syö ja milloin. Kello on toiminut mulla hyvänä apuna. Kun lopetan ruokailun katson paljon kello on ja muutaman tunnin päästä tiedän, että taas on aika syödä. Yleensä siinä vaiheessa mulla on myös nälkä. Eli myös oma kroppani kertoo milloin tankit on täytettävä.
Välillä ruokailu on kuitenkin aiheuttanut minulle itkuisia romahdushetkiä. Kun olen unohtanut käydä kaupassa, eikä kotona ole mitään syötäväksi kelpaavaa. Tai kun kiireessä mittaan riisiä ja kaikki tarpeet leviävät pitkin keittiötä. Tai kun eväsrahka tippuu lattialle ja hajoaa. En myöskään uskalla poiketa annosohjeista. Olen liian kurinalainen. Näinä hetkinä tuntuu, että taivas putoaa. Yleensä tällöin olen myös nälkäinen ja verensokerit matalikossa. Jälkeenpäin mua naurattaa. Oikeasti, ei se maailma siihen kaadu, jos unohtaa mitata oliiviöljyt salaattiin. Hei haloo... Näinä hetkinä, kun muistelen romahduksia, melkein pistää hävettämään. Näiden tapausten myötä olen myös tarkastellut elämää siltä kantilta, mikä oikeasti on tärkeää ja merkityksellistä.
Se, että minulla on perhe, ystäviä ja poikaystävä, minulla on asunto ja opiskelupaikka, olen perusterve (palaan tähän kohta), asiat ovat loppujen lopuksi hyvin. Minulla on paljon asioita, joista saan olla kiitollinen. Se, että pidän ruokavaliolla huolta kropastani on sekin tärkeää, mutta olenko onnellisempi, jos riisit on oikein punnittu vai silloin, kun saan viettää aikaa läheisteni kanssa? Tässä kohtaa olen oppinut arvostamaan enemmän oikeasti merkityksellisiä asioita elämässäni. Kumpaa ilman tulisin toimeen lopun elämääni: ilman keittiövaakaa vai ilman sosiaalista tukiverkkoani? Vastaus on päivänselvä.
Ainainen punnitseminen ja tiukka ruokavalio on tavallaan tehnyt myös vaikeammaksi sellaisen spontaanin touhuamisen. Jos aion olla koko päivän liikenteessä, pakkaan eväät mukaan. Mutta kun tilanteita syntyy yllättäen, totean, ettei mulla ole punnittua pähkinäpussia mukana tai, että kohta mun täytyy mennä kotiin syömään. Kuinka tylsää. Toisaalta nappaan yleensä varmuuden vuoksi parit pienet välipalat mukaan, jos joku reissu vähän venähtääkin, niin ei ole sitten niin kiire kotiin syömään. Nyt sain kyllä koko fitness-ruokailun kuulostamaan vastenmieliseltä ja elämää rajoittavalta. :D No mutta tällaisia asioita minä olen kohdannut, kun olen ryhtynyt leikkiin.
Kiitollisuuden lisäksi tämä koko fitness-touhu on opettanut minua olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Ja nyt tarkoitan armollisuutta etenkin omaa ulkonäköä ja vartaloa kohtaan. Mutta miten voin olla armollinen itselleni, jos koko laji perustuu siihen, että minua ja minun kehoani arvostellaan sitten siellä lavalla? Jotenkin mulle on tullut sellainen fiilis, että hei tällainen mä nyt oon ja tällaisena saan luvan kelvata. Hyväksyn sen, että näytän tältä. Vaikka hyväksyn ulkonäköni, niin silti iskee niitä kriisejä, joista aikaisemmin kirjoitin täällä. Eli vaikka tavallaan kelpuutan kroppani, niin silti en ole tyytyväinen. Kai tämä on ihan normaalia...
Siitä terveydestä, josta olen kiitollinen, olen myös huolissani. Olen ollut kuluneen puolen vuoden aikana hurjan usein kipeänä. Milloin olen flunnssassa ja milloin kuumeessa. Selkä on paukahdellut ja oireillut ja taas on tullut flunssa. Pistää miettimään, mikä tässä oikein mättää, kun koko ajan sairastelen. Onko ruokavalioni muuttunut liian yksipuoliseksi vai altistunko taudinaiheuttajille treenin jälkeen vastustuskyvyn ollessa hetkellisesti hyvin haavoittuvainen? Syyllistä syntipukkia en voi varmaksi leimata, mutta siitä olen varma, että ymmärrän paremmin olla kiitollinen siitä terveydestä mitä minulla on. Eiväthän asiat huonosti ole, mutta mielestäni sairasteluni on poikkeavaa aikaisempaan elämääni nähden. Tosin voi olla, että nyt myös herkemmin kiinnitän huomiota, jos oloni heikentyy ja olen sairas. No jos ei muuta niin olen päässyt opettelmaan maltillisuutta ja kärsivällisyyttäni on koeteltu, kun puolikuntoisena olen joutunut odottamaan parantumista.
Yksi asia, joka minua on myös suuresti mietityttänyt on ollut raha. Euroja kuluu paljon. Esimerkiksi maksan valmentajalle ja ostan tiettyjä ruoka-aineita. Käytän lisäravinteita ja syön vitamiineja. Tarvitsen kisabikinit ja -kengät sekä kaikki viimeistelyyn tarvittavat värit ja korut. Lisäksi reissaan alan tapahtumiin. Kyllähän siinä rahanmenoa tulee.
Tässä kohtaa mietin listaa, että no ruokaanhan menee aina rahaa. Olen aikaisemminkin syönyt laadukasta ravintoa ja ravinto on joka tapauksessa pakollista, jos haluaa elää. Lisäravinteita käytin aikaisemminkin, mutta nyt hifistellään. On glutamiinia ja kreatiinia. Olen miettinyt, että onko kaikki tämä rahanarvoista. Toisaalta, tämä on harrastus siinä missä joku muukin laji. Tai no omapahan on päätökseni mihin euroni upotan. En suosittele, mutten myöskään estele, jos joku haluaa omat kolikkonsa käyttää samaan touhuun. Minulle projektin aloittaminen oli eräänlainen pysähdys. Olen miettinyt, mitenköhän elämäni olisi jatkunut, jos en olisi ryhtynyt tähän. Liikkuisinko vieläkin liikaa? Olisinko vieläkin sokea omalle toiminnalleni? Jos en olisi kokeillut tätä juttua juuri nyt, niin olisin kuitenkin miettinyt millaista se olisi voinut olla.
Ja toisaalta ne huomiot, jotka olen tajunnut, ovat mielestäni olleet kuluneen rahan arvoisia. Ehkä elämääni merkittävin tekijä oli se, kun liikunta palautui omalle paikalleen riviin ruokailun ja levon kanssa. Tätä on niin vaikea selittää, mutta henkisesti se on ollut iso asia. Jotain on tapahtunut ajatusmaailmassani. Koen, että olen oivaltanut asioita, jotka oli hyvä oivaltaa tässä elämänvaiheessa.
Näitä ajatuksia olen pyöritellyt viime aikoina mielessäni. En tiedä haluaisinko kisailusta elämäntapaa tai pidempiaikaista harrastusta. Sen näkee ehkä sitten, kun olen kokenut myös projektini loppuhuipennuksen eli kisat.
Vaikka kisamatka on vielä kesken niin tuntuu, että niin paljon on tapahtunut. Olen jotenkin kriittisempi koko fitness-hommailua kohtaan ja tuntuu, että osaan kohdata realistisemmin koko asian. Tiedättekö, kun ihastuu johonkin asiaan, niin sitä huomaa helposti vain positiiviset puolet asiasta. Kun äitini sanoi ääneen, olenko miettinyt mahdollisia haittavaikutuksia, jouduin kohtaamaan todellisuuden. Selvitin onko alhaisella rasvaprosentilla sivuvaikutuksia ja tein itseni tietoiseksi mahdollisista terveysongelmista. Kysyin itseltäni olenko valmis ääritapauksiin, kuten lapsettomuuteen? En tosiaan tarkoita, että kun alkaa harrastaa fitnestä, niin sitten ei pysty koskaan saamaan lapsia. Halusin vain olla itselleni rehellinen ja realistinen. On kuitenkin olemassa niitä ääritapauksia, jossa näin käy ja minä voin ihan yhtä hyvin olla ääritapaus siinä missä joku muukin. Jos minulle käy jotai harrastuksen vuoksi, olenko valmis kohtaamaan sen? Se että on olemasa se mahdollisuus, se pieni prosentti, se että jotain käy.
No tässä sitä mennään. Projekti etenee ja matka kisoja kohti jatkuu. Viiden kuukauden päästä tarkoitukseni on tepastella siellä lavalla. Jos ei siis mitään yllättävää tapahdu ja pysyn terveenä. Vaikka tämä mun tarinani ei edellenkään kuulu "pullukasta bikinibeibeks" -kategoriaan, en olisi uskonut, että matka kisatavoitteeseen voi olla näin mieletön kokemus. Ajattelin aluksi, että kokemus on vasta sitten, kun olen käynyt läpi dieetin ja kisapäivän. Mutta olenkin jo kesken matkan saanut niin paljon ajateltavaa.
Ja siis paras osuushan vielä puuttuu, se rusinan prinsessapäivä! Kieltämättä odotan innolla kisapäivää ja sitä kaikkea sälää, joka siihen ympärille kuuluu. Muhkeat ripset, rakennekynnet, timantit bikineissä, hiukset laitettuna... Timanttien perään oleva harakka pääsee pällistelemään kaikkien nähtäville. Sepä vasta kokemus varmaan onkin! Sitä odotellessa saan kokea vielä dieetin, joka muuten alkaa jo aivan kohta! On tää koko kisataival kyllä yhtä elämystä!!!:)
Vaikken vielä ole niin sanotusti päässyt maaliin, eli käynyt kisalavalla, on tämä tähän mennessä puolivuotinen projekti herättänyt minussa hurjasti ajatuksia. Yritän vähän jäsentää näitä pohdintojani. Ja varoitan, että tästä tulee aikaisempia pidempi stoori... ja vieläpä ilman kuvitusta! Urheita ne, jotka loppuun asti jaksavat lukea!
Ensimmäinen syvällisempi huomioni oli se, että ymmärsin levon merkityksen. Siitä höpisinkin jo aikaisemmassa tekstissäni. Liian runsas liikuntamäärä muuttui sopivaksi määräksi liikuntaa. Lepo ja liikunta ovat balanssissa ja jaksamiseni muussa elämisessä on sitä myöten lisääntynyt. Tämä viittaa myös hieman siihen, että olen oppinut priorisoimaan asioita.
Negatiivisena huomiona pidän sitä, että olen joutunut luopumaan osittain sosiaalisista ruokailutilanteista. Omien eväsrasioiden kanssa pystyn syömään yhtä aikaa ihmisten kanssa, mutta en voi jakaa samaa makuelämystä yhdessä kanssaruokailijoiden kesken. Onneksi on näitä cheat-aterioita ja ne olenkin käyttänyt usein läheisten kanssa yhdessä ruokailuun. Varsinkin silloin, kun minua on puuduttanut ainainen vähärasvainen liha ja riisi, kun oma ruokavalioni on jämähtänyt paikoilleen, olen kadehtien haistellut muiden annoksia. Miettinyt miksi kidutan itseäni sillä, etten voi syödä samaa ruokaa muiden kanssa.
Herkuista en koe joutuneeni luopumaan, koska herkkuja niin vähän ylipäätän syön muutenkin. Olen kuitenkin joutunut luopumaan siitä vapaudesta, että saan syödä mitä tahansa, milloin tahansa. Mutta vapaaehtoisestihan ja omasta halustani tämän projektin pystytin, joten en voi syyttää kuin itseäni. :D
Toisaalta tarkka ruokavalio antaa minulle jatkuvasti hyvän olo. Mahaani ei turvota ja suoli pelittää mainiosti. Ei minulla aikaisemminkaan ole ollut suolen kanssa ongelmia, mutta elin epävarmuudessa syönkö liikaa ja pohdin mitä sitä sitten seuraavaksi söisin. Kun pidän kiinni ohjeista, tiedän aina milloin syön ja mitäkin. Toki minulla on valinnanvaraa, mutta aterioiden pääpiirteet ovat selkeät.
Aikaisempaan verrattuna myös ähky on erilainen. Aikaisemmin saatoin hiilarihuuruissa vetää puoli pakettia leipää kerrallaan ja ähky oli sen mukainen. Nyt viimeisiä haarukallisia lapioidessani mussutan pakonomaisesti viimeset suupalat, mutta ähky oloni katoaa hyvin nopeasti. Vähän niin kuin jos vetää salaattiöverit, niin siitä toipuu nopeammin kuin mäkkäri-övereistä. Vaikka enhän mä pelkällä salaatilla elä, en todellakaan. :D
Ruokailu aiheutti aikoinaan minulla joskus runsaastikin päänvaivaa. Pohdin tosi paljon sitä, mitä syön seuraavaksi ja voinkohan vielä syödä tämän tai tuon vai kasvaako energiansaantini suuremmaksi kuin energiankulutukseni? Nyt on helppoa, kun tietää mitä syö ja milloin. Kello on toiminut mulla hyvänä apuna. Kun lopetan ruokailun katson paljon kello on ja muutaman tunnin päästä tiedän, että taas on aika syödä. Yleensä siinä vaiheessa mulla on myös nälkä. Eli myös oma kroppani kertoo milloin tankit on täytettävä.
Välillä ruokailu on kuitenkin aiheuttanut minulle itkuisia romahdushetkiä. Kun olen unohtanut käydä kaupassa, eikä kotona ole mitään syötäväksi kelpaavaa. Tai kun kiireessä mittaan riisiä ja kaikki tarpeet leviävät pitkin keittiötä. Tai kun eväsrahka tippuu lattialle ja hajoaa. En myöskään uskalla poiketa annosohjeista. Olen liian kurinalainen. Näinä hetkinä tuntuu, että taivas putoaa. Yleensä tällöin olen myös nälkäinen ja verensokerit matalikossa. Jälkeenpäin mua naurattaa. Oikeasti, ei se maailma siihen kaadu, jos unohtaa mitata oliiviöljyt salaattiin. Hei haloo... Näinä hetkinä, kun muistelen romahduksia, melkein pistää hävettämään. Näiden tapausten myötä olen myös tarkastellut elämää siltä kantilta, mikä oikeasti on tärkeää ja merkityksellistä.
Se, että minulla on perhe, ystäviä ja poikaystävä, minulla on asunto ja opiskelupaikka, olen perusterve (palaan tähän kohta), asiat ovat loppujen lopuksi hyvin. Minulla on paljon asioita, joista saan olla kiitollinen. Se, että pidän ruokavaliolla huolta kropastani on sekin tärkeää, mutta olenko onnellisempi, jos riisit on oikein punnittu vai silloin, kun saan viettää aikaa läheisteni kanssa? Tässä kohtaa olen oppinut arvostamaan enemmän oikeasti merkityksellisiä asioita elämässäni. Kumpaa ilman tulisin toimeen lopun elämääni: ilman keittiövaakaa vai ilman sosiaalista tukiverkkoani? Vastaus on päivänselvä.
Ainainen punnitseminen ja tiukka ruokavalio on tavallaan tehnyt myös vaikeammaksi sellaisen spontaanin touhuamisen. Jos aion olla koko päivän liikenteessä, pakkaan eväät mukaan. Mutta kun tilanteita syntyy yllättäen, totean, ettei mulla ole punnittua pähkinäpussia mukana tai, että kohta mun täytyy mennä kotiin syömään. Kuinka tylsää. Toisaalta nappaan yleensä varmuuden vuoksi parit pienet välipalat mukaan, jos joku reissu vähän venähtääkin, niin ei ole sitten niin kiire kotiin syömään. Nyt sain kyllä koko fitness-ruokailun kuulostamaan vastenmieliseltä ja elämää rajoittavalta. :D No mutta tällaisia asioita minä olen kohdannut, kun olen ryhtynyt leikkiin.
Kiitollisuuden lisäksi tämä koko fitness-touhu on opettanut minua olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Ja nyt tarkoitan armollisuutta etenkin omaa ulkonäköä ja vartaloa kohtaan. Mutta miten voin olla armollinen itselleni, jos koko laji perustuu siihen, että minua ja minun kehoani arvostellaan sitten siellä lavalla? Jotenkin mulle on tullut sellainen fiilis, että hei tällainen mä nyt oon ja tällaisena saan luvan kelvata. Hyväksyn sen, että näytän tältä. Vaikka hyväksyn ulkonäköni, niin silti iskee niitä kriisejä, joista aikaisemmin kirjoitin täällä. Eli vaikka tavallaan kelpuutan kroppani, niin silti en ole tyytyväinen. Kai tämä on ihan normaalia...
Siitä terveydestä, josta olen kiitollinen, olen myös huolissani. Olen ollut kuluneen puolen vuoden aikana hurjan usein kipeänä. Milloin olen flunnssassa ja milloin kuumeessa. Selkä on paukahdellut ja oireillut ja taas on tullut flunssa. Pistää miettimään, mikä tässä oikein mättää, kun koko ajan sairastelen. Onko ruokavalioni muuttunut liian yksipuoliseksi vai altistunko taudinaiheuttajille treenin jälkeen vastustuskyvyn ollessa hetkellisesti hyvin haavoittuvainen? Syyllistä syntipukkia en voi varmaksi leimata, mutta siitä olen varma, että ymmärrän paremmin olla kiitollinen siitä terveydestä mitä minulla on. Eiväthän asiat huonosti ole, mutta mielestäni sairasteluni on poikkeavaa aikaisempaan elämääni nähden. Tosin voi olla, että nyt myös herkemmin kiinnitän huomiota, jos oloni heikentyy ja olen sairas. No jos ei muuta niin olen päässyt opettelmaan maltillisuutta ja kärsivällisyyttäni on koeteltu, kun puolikuntoisena olen joutunut odottamaan parantumista.
Yksi asia, joka minua on myös suuresti mietityttänyt on ollut raha. Euroja kuluu paljon. Esimerkiksi maksan valmentajalle ja ostan tiettyjä ruoka-aineita. Käytän lisäravinteita ja syön vitamiineja. Tarvitsen kisabikinit ja -kengät sekä kaikki viimeistelyyn tarvittavat värit ja korut. Lisäksi reissaan alan tapahtumiin. Kyllähän siinä rahanmenoa tulee.
Tässä kohtaa mietin listaa, että no ruokaanhan menee aina rahaa. Olen aikaisemminkin syönyt laadukasta ravintoa ja ravinto on joka tapauksessa pakollista, jos haluaa elää. Lisäravinteita käytin aikaisemminkin, mutta nyt hifistellään. On glutamiinia ja kreatiinia. Olen miettinyt, että onko kaikki tämä rahanarvoista. Toisaalta, tämä on harrastus siinä missä joku muukin laji. Tai no omapahan on päätökseni mihin euroni upotan. En suosittele, mutten myöskään estele, jos joku haluaa omat kolikkonsa käyttää samaan touhuun. Minulle projektin aloittaminen oli eräänlainen pysähdys. Olen miettinyt, mitenköhän elämäni olisi jatkunut, jos en olisi ryhtynyt tähän. Liikkuisinko vieläkin liikaa? Olisinko vieläkin sokea omalle toiminnalleni? Jos en olisi kokeillut tätä juttua juuri nyt, niin olisin kuitenkin miettinyt millaista se olisi voinut olla.
Ja toisaalta ne huomiot, jotka olen tajunnut, ovat mielestäni olleet kuluneen rahan arvoisia. Ehkä elämääni merkittävin tekijä oli se, kun liikunta palautui omalle paikalleen riviin ruokailun ja levon kanssa. Tätä on niin vaikea selittää, mutta henkisesti se on ollut iso asia. Jotain on tapahtunut ajatusmaailmassani. Koen, että olen oivaltanut asioita, jotka oli hyvä oivaltaa tässä elämänvaiheessa.
Näitä ajatuksia olen pyöritellyt viime aikoina mielessäni. En tiedä haluaisinko kisailusta elämäntapaa tai pidempiaikaista harrastusta. Sen näkee ehkä sitten, kun olen kokenut myös projektini loppuhuipennuksen eli kisat.
Vaikka kisamatka on vielä kesken niin tuntuu, että niin paljon on tapahtunut. Olen jotenkin kriittisempi koko fitness-hommailua kohtaan ja tuntuu, että osaan kohdata realistisemmin koko asian. Tiedättekö, kun ihastuu johonkin asiaan, niin sitä huomaa helposti vain positiiviset puolet asiasta. Kun äitini sanoi ääneen, olenko miettinyt mahdollisia haittavaikutuksia, jouduin kohtaamaan todellisuuden. Selvitin onko alhaisella rasvaprosentilla sivuvaikutuksia ja tein itseni tietoiseksi mahdollisista terveysongelmista. Kysyin itseltäni olenko valmis ääritapauksiin, kuten lapsettomuuteen? En tosiaan tarkoita, että kun alkaa harrastaa fitnestä, niin sitten ei pysty koskaan saamaan lapsia. Halusin vain olla itselleni rehellinen ja realistinen. On kuitenkin olemassa niitä ääritapauksia, jossa näin käy ja minä voin ihan yhtä hyvin olla ääritapaus siinä missä joku muukin. Jos minulle käy jotai harrastuksen vuoksi, olenko valmis kohtaamaan sen? Se että on olemasa se mahdollisuus, se pieni prosentti, se että jotain käy.
No tässä sitä mennään. Projekti etenee ja matka kisoja kohti jatkuu. Viiden kuukauden päästä tarkoitukseni on tepastella siellä lavalla. Jos ei siis mitään yllättävää tapahdu ja pysyn terveenä. Vaikka tämä mun tarinani ei edellenkään kuulu "pullukasta bikinibeibeks" -kategoriaan, en olisi uskonut, että matka kisatavoitteeseen voi olla näin mieletön kokemus. Ajattelin aluksi, että kokemus on vasta sitten, kun olen käynyt läpi dieetin ja kisapäivän. Mutta olenkin jo kesken matkan saanut niin paljon ajateltavaa.
Ja siis paras osuushan vielä puuttuu, se rusinan prinsessapäivä! Kieltämättä odotan innolla kisapäivää ja sitä kaikkea sälää, joka siihen ympärille kuuluu. Muhkeat ripset, rakennekynnet, timantit bikineissä, hiukset laitettuna... Timanttien perään oleva harakka pääsee pällistelemään kaikkien nähtäville. Sepä vasta kokemus varmaan onkin! Sitä odotellessa saan kokea vielä dieetin, joka muuten alkaa jo aivan kohta! On tää koko kisataival kyllä yhtä elämystä!!!:)
perjantai 10. huhtikuuta 2015
Kriisi
Mulla on kriisi. Ei koko ajan, mutta aina välillä. Mulla on kriisi muun muassa mun olkapäiden suhteen. Ja lajin suhteen. Musta tuntuu, että olen aivan liian pikkuruinen body-sarjaan. Ja mihin mun deltat on hävinneet? Olkapäät tuntuu vaan kutistuvan. Kun muiden muskelit näyttää niin isoilta ja minä oon tämmönen pikku nassikka. Mites mä nyt päädyin vertailemaan itseäni muihin? Eihän tän näin pitänyt mennä...
Realistisesti tarkasteltuna, tähän kriisiin vaikuttaa niin moni asia. Ensinnäkin oma silmä tottuu omaan peilikuvaan. Muutoksia ja eroja ei välttämättä huomaa, kun kroppansa näkee väistämättä päivittäin peilistä. Valokuvat auttaisivat tässä tilanteessa ulkoisen kehityksen tarkasteluun. No onhan niitä kuvia tullut näpsittyä, myönnetään... Instagram-tilinihän tursuaa noita lihasten pullistelu kuvia.
Hetkonen? Sanoinko lihasten pullistelua? Näinhän se on, että oikea kuvakulma ja valaistus saa lihasiivut parhaiten esiin. Muutaman taktisesti otetun kuvan jälkeen voikin taas olla tyytyväinen näkemäänsä. Kriisi selätetty!
Kun kerroin valmentajalle tästä kriisinpoikasesta, sain rauhoittavia kommentteja. Lajissahan lavalle luodaan eräänlainen illuusio. Tämä nyt ei ehkä ollut mikään uusi juttu, mutta mulle oli tarpeen, että alan ammattilainen muistutti tästä illuusio-asiasta. En kuitenkaan tarkoita, etteikö lihamöykkyjen eteen pitäisi nähdä vaivaa ja treeniä. Tottakai pitää ahkeroida, mutta pikku kikoilla saadaan ne parhaat puolet esiin. Esimerkiksi poseerausasennot ja kisavärit korostavat niitä muotoja, joita lavalla arvostellaan. Eli asennot ja lookki nyt vaan kuntoon, niin pikku mimmikin näyttää joltain lavalla.
Pohdiskelessani olenko liian pieni body fitnekseen ja olisiko bikini fitness sittenkin ollut parempi, valkku tokaisi, että "Noilla lihoilla voit unohtaa bikinin kokonaan!" Erittäin rohkaisevaa. Jotain hyviä lihoja mussa kai sitten on. Ja niin siirtyi itsevarmuuskäyrä miinukselta plussan puolelle.
Olen päättänyt, että vaikka lihakseni eivät ympärysmitaltaan enää kasvaisi, niin ainakin tahdon olla kireässä kunnossa lavalla. Sellanen tiukka pieni paketti. Vähän kuin rusina - kuiva ja ruskea. Ja ruskealla meinaan sitten sitä purkista saatavaa brunaa... Ja mitä pienempi rasvaprosentti niin sitä paremmin lihakset erottuvat, vaikka sitten olisivatkin ihan pienet mini-lihakset.
Vaikka mulla näitä henkisiä kriisejä aina välillä pukkaa tulemaan niin on tämä projekti antanut myös paljon hyvää. Ensi kerralla lupaankin kertoa hyvistä puolista, joita tämä kisataival on minulle jo tähän mennessä antanut, vaikken vielä ole edes ehtinyt lavalle asti!
Nyt ei muuta kuin hyviä kuvakulmia etsimään ja illuusiota luomaan!
Realistisesti tarkasteltuna, tähän kriisiin vaikuttaa niin moni asia. Ensinnäkin oma silmä tottuu omaan peilikuvaan. Muutoksia ja eroja ei välttämättä huomaa, kun kroppansa näkee väistämättä päivittäin peilistä. Valokuvat auttaisivat tässä tilanteessa ulkoisen kehityksen tarkasteluun. No onhan niitä kuvia tullut näpsittyä, myönnetään... Instagram-tilinihän tursuaa noita lihasten pullistelu kuvia.
Hetkonen? Sanoinko lihasten pullistelua? Näinhän se on, että oikea kuvakulma ja valaistus saa lihasiivut parhaiten esiin. Muutaman taktisesti otetun kuvan jälkeen voikin taas olla tyytyväinen näkemäänsä. Kriisi selätetty!
Kun kerroin valmentajalle tästä kriisinpoikasesta, sain rauhoittavia kommentteja. Lajissahan lavalle luodaan eräänlainen illuusio. Tämä nyt ei ehkä ollut mikään uusi juttu, mutta mulle oli tarpeen, että alan ammattilainen muistutti tästä illuusio-asiasta. En kuitenkaan tarkoita, etteikö lihamöykkyjen eteen pitäisi nähdä vaivaa ja treeniä. Tottakai pitää ahkeroida, mutta pikku kikoilla saadaan ne parhaat puolet esiin. Esimerkiksi poseerausasennot ja kisavärit korostavat niitä muotoja, joita lavalla arvostellaan. Eli asennot ja lookki nyt vaan kuntoon, niin pikku mimmikin näyttää joltain lavalla.
Pohdiskelessani olenko liian pieni body fitnekseen ja olisiko bikini fitness sittenkin ollut parempi, valkku tokaisi, että "Noilla lihoilla voit unohtaa bikinin kokonaan!" Erittäin rohkaisevaa. Jotain hyviä lihoja mussa kai sitten on. Ja niin siirtyi itsevarmuuskäyrä miinukselta plussan puolelle.
Olen päättänyt, että vaikka lihakseni eivät ympärysmitaltaan enää kasvaisi, niin ainakin tahdon olla kireässä kunnossa lavalla. Sellanen tiukka pieni paketti. Vähän kuin rusina - kuiva ja ruskea. Ja ruskealla meinaan sitten sitä purkista saatavaa brunaa... Ja mitä pienempi rasvaprosentti niin sitä paremmin lihakset erottuvat, vaikka sitten olisivatkin ihan pienet mini-lihakset.
Vaikka mulla näitä henkisiä kriisejä aina välillä pukkaa tulemaan niin on tämä projekti antanut myös paljon hyvää. Ensi kerralla lupaankin kertoa hyvistä puolista, joita tämä kisataival on minulle jo tähän mennessä antanut, vaikken vielä ole edes ehtinyt lavalle asti!
Nyt ei muuta kuin hyviä kuvakulmia etsimään ja illuusiota luomaan!
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
Tuskanhiki
Perjantai-iltana iski ihan puskista kurkkukipu. Yleensä sitä aavistelee jo hieman aikaisemmin, mutta tämä kiusankappale ilmaantui ihan yllättäen. Illan mittaan mua alkoi paleltaa ja arvasin jo mitä seuraavaksi tapahtuu. Yöllä mulle nousi tuskanhiki eli kuume sai mut kouriinsa. Katkonaisen unen lomassa kittasin "tuttipullosta" vettä sen minkä niellä pystyin.
Kärsimyksen yö päättyi lopulta ja heräsin kroppaa joka paikkaan särkien. Edellisestä jalkapäivästä takareidet oli muutenkin ihan hellänä, niin lisäksi koko kehossa oli sellainen voimaton ja jomottava olo. Kuume oli laskenut, mutta ei ollut epäilystäkään, että tässä kunnossa lähtisin salille.
Hiestä nihkeänä könysin ylös vuoteesta. Jaksoin ja pystyin syömään koko aamupalan. Siinä oli jo saavutusta tarpeeksi. Sitten palasinkin vällyjen alle toipumaan. Päivä meni juodessa, useat päiväunet nukkuessa ja välillä syödessä.
Iltaa kohden olo virkistyi. Lähdin pelailemaan lautapelejä ja istumaan iltaa kamujen kanssa. Kurkkua hellin teellä ja Burger Kingin aterialla. Cheatmealin ravintoarvot eivät ehkä tukeneet sairauden parantumista, mutta mukavasti burgeri ja ranskalaiset lämmittivät kurkkua.
Sydänlihastulehduksen kunnioittavassa pelossa olen käyttänyt surutta hissiä ja loikoillut koko viikonlopun, jottei vaan rasitus nousisi liian korkeaksi. Ensi viikolla on taas kevyt viikko, joten tämä kuumetokkurasta selviäminen oli vähän niin kuin johdattelu lepoon. Ainut vaan, että se selkätreeni jäi tekemättä, mutta minkäs sille mahtaa. Kyllähän se harmitti, mutta loppujen lopuksi se on vaan yksi missattu treenikerta.
Tää oli taas tällanen sairaskertomus. Näitä lyhyitä sairasteluja on viime aikoina ollut ihan riittävästi. Olen pohtinut mikä on tämän kohdallani aiheuttanut. Varmaa syytä en voi sanoa, mutta teorioita ja arvailuja voi ilmoille heittää. Oma epäilyksi perustuu siihen, että rankan kuntosali harjoittelun jälkeen, kun vastustuskyky on hetkellisesti heikossa jamassa, niin tällöin mahdolliset virukset ovat päässeet helpommin iskemään.
Ihminen on tosiaan kyllä jännä kokonaisuus, koska toisaalta liikuntahan pitkällä tähtäimellä lisää vastustuskykyä. Ja toisaalta taas liika liikunta voi johtaa ylikuntoon, joka puolestaan heikentää vastustuskykyä. Mikä oravanpyörä! Tästä voidaankin todeta, että "kohtuus kaikessa" koskee myös liikuntaa. Lisäksi on jälleen helppo todeta, että kuunnelkaa sitä kroppaa ja huomioikaa ne signaalit mitä se keho lähettää. Empä usko, että ihan turhaan mullekkaan tuo kuume nousi. Se oli onneksi nopea vieras ja kohteliaasti häipyi ennen uuden viikon alkua.
Kärsimyksen yö päättyi lopulta ja heräsin kroppaa joka paikkaan särkien. Edellisestä jalkapäivästä takareidet oli muutenkin ihan hellänä, niin lisäksi koko kehossa oli sellainen voimaton ja jomottava olo. Kuume oli laskenut, mutta ei ollut epäilystäkään, että tässä kunnossa lähtisin salille.
Hiestä nihkeänä könysin ylös vuoteesta. Jaksoin ja pystyin syömään koko aamupalan. Siinä oli jo saavutusta tarpeeksi. Sitten palasinkin vällyjen alle toipumaan. Päivä meni juodessa, useat päiväunet nukkuessa ja välillä syödessä.
Iltaa kohden olo virkistyi. Lähdin pelailemaan lautapelejä ja istumaan iltaa kamujen kanssa. Kurkkua hellin teellä ja Burger Kingin aterialla. Cheatmealin ravintoarvot eivät ehkä tukeneet sairauden parantumista, mutta mukavasti burgeri ja ranskalaiset lämmittivät kurkkua.
"Tuttipullo" oli kätevä, koska juodessa ei tarvinnut nousta edes istumaan.
Sydänlihastulehduksen kunnioittavassa pelossa olen käyttänyt surutta hissiä ja loikoillut koko viikonlopun, jottei vaan rasitus nousisi liian korkeaksi. Ensi viikolla on taas kevyt viikko, joten tämä kuumetokkurasta selviäminen oli vähän niin kuin johdattelu lepoon. Ainut vaan, että se selkätreeni jäi tekemättä, mutta minkäs sille mahtaa. Kyllähän se harmitti, mutta loppujen lopuksi se on vaan yksi missattu treenikerta.
Tää oli taas tällanen sairaskertomus. Näitä lyhyitä sairasteluja on viime aikoina ollut ihan riittävästi. Olen pohtinut mikä on tämän kohdallani aiheuttanut. Varmaa syytä en voi sanoa, mutta teorioita ja arvailuja voi ilmoille heittää. Oma epäilyksi perustuu siihen, että rankan kuntosali harjoittelun jälkeen, kun vastustuskyky on hetkellisesti heikossa jamassa, niin tällöin mahdolliset virukset ovat päässeet helpommin iskemään.
Ihminen on tosiaan kyllä jännä kokonaisuus, koska toisaalta liikuntahan pitkällä tähtäimellä lisää vastustuskykyä. Ja toisaalta taas liika liikunta voi johtaa ylikuntoon, joka puolestaan heikentää vastustuskykyä. Mikä oravanpyörä! Tästä voidaankin todeta, että "kohtuus kaikessa" koskee myös liikuntaa. Lisäksi on jälleen helppo todeta, että kuunnelkaa sitä kroppaa ja huomioikaa ne signaalit mitä se keho lähettää. Empä usko, että ihan turhaan mullekkaan tuo kuume nousi. Se oli onneksi nopea vieras ja kohteliaasti häipyi ennen uuden viikon alkua.
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Pumpit on pikku tytöille?
Nyt mulla on taas menossa pumppiviikko. Pumppiviikolla sarjat pitenee eli toistomäärät kasvaa. Painoja joutuu vähän pienentämään verrattuna raskaan treeniviikon kilogrammoihin. Omalla kohdallani pumppi ei kuitenkaan tarkoita kevyttä viikkoa vaan kevyt on sitten erikseen omalla vuorollaan.
Nykyisesssä ohjelmassani minulla siis vaihtelevat raskaammat ja pumppailevammat viikot. Aikaisemmin omin avuin treenatessani tein pääasiassa hypertrofisia sarjoja. Suuret toistomäärät ja tällainen "pumppailu" olivat minusta vähän hintelien pikku likkojen puuhaa. :D
Oikeastaan pumppisarjat ovat ihan kivoja. Ne tuovat mukavaa vaihtelua harjoitteluun. Ja pumppiviikko ei tosiaan tarkoita sitä, että treeniviikko olisi jotenkin kevyttä heinää. Lisäksi olen joutunut menemään pois mukavuusalueeltani. Olen joutunut tekemään niitä pitkiä pikku tyttöjen sarjoja. :D
En tiedä onko tämä vaan lumevaikutusta, mutta tuntuu, että systeemi toimii. Treeniviikkojen erilaisuus on tuonut kaivattua monipuolisuutta kuntosaliharjoitteluun. Vielä kun tuohon lykkää kaveriksi sen kevyen viikon, niin johan on hyvä kombo. Harjoittelu etenee sykleissä ja mielenkiinto lajiin säilyy. Jokainen viikko avataan erilaisella tavalla käyntiin. Maanantait tuo tullessaan aina jotain "uutta".
Pumppiviikko antaa tavallaan luvan pienentää painoja, jos on pakko. Ja yleensä on pakko jättää kiloja, jotta jaksaa tehdä normaaliin verrattuna joskus jopa tuplamäärän toistoja. Se on aika terapeuttista mielelle, että saa tehdä myös pienemmillä painoilla. Eihän se lihas tiedä mikä luku painossa lukee. Ihan yhtä lailla saa kyllä hyvät hapotukset lihaksiin. Väsymys eräällä tapaa "hiipii" kohdelihakseen, kun heavy-sarjoissa treenaaminen on enemmänkin sellaista pusertamista ja puhkumista. :D
Eli tämä viikko jumppaillaan pumppaillaan. Tänään vuorossa olivat taas kintut ja voin sanoa, että tutisevin jaloin kömmin pukuhuoneeseen. Lösähdin pukkarin lattialle ja siemailin proteiinia ja maiskuttelin banaania toipuessani koettelemuksesta. Lukuisten pumppitreenien jälkeen myönnän, ettei pumpit olekkaan mitään nössyköiden himmailua. Jos treenaus junnaa paikallaan, niin suosittelen kokeilemaan treeniviikkojen sarjojen vaihtelevuutta. Toimii ainakin itselläni. :)
Nykyisesssä ohjelmassani minulla siis vaihtelevat raskaammat ja pumppailevammat viikot. Aikaisemmin omin avuin treenatessani tein pääasiassa hypertrofisia sarjoja. Suuret toistomäärät ja tällainen "pumppailu" olivat minusta vähän hintelien pikku likkojen puuhaa. :D
Oikeastaan pumppisarjat ovat ihan kivoja. Ne tuovat mukavaa vaihtelua harjoitteluun. Ja pumppiviikko ei tosiaan tarkoita sitä, että treeniviikko olisi jotenkin kevyttä heinää. Lisäksi olen joutunut menemään pois mukavuusalueeltani. Olen joutunut tekemään niitä pitkiä pikku tyttöjen sarjoja. :D
Koivet.
Pumppiviikko antaa tavallaan luvan pienentää painoja, jos on pakko. Ja yleensä on pakko jättää kiloja, jotta jaksaa tehdä normaaliin verrattuna joskus jopa tuplamäärän toistoja. Se on aika terapeuttista mielelle, että saa tehdä myös pienemmillä painoilla. Eihän se lihas tiedä mikä luku painossa lukee. Ihan yhtä lailla saa kyllä hyvät hapotukset lihaksiin. Väsymys eräällä tapaa "hiipii" kohdelihakseen, kun heavy-sarjoissa treenaaminen on enemmänkin sellaista pusertamista ja puhkumista. :D
Eli tämä viikko jumppaillaan pumppaillaan. Tänään vuorossa olivat taas kintut ja voin sanoa, että tutisevin jaloin kömmin pukuhuoneeseen. Lösähdin pukkarin lattialle ja siemailin proteiinia ja maiskuttelin banaania toipuessani koettelemuksesta. Lukuisten pumppitreenien jälkeen myönnän, ettei pumpit olekkaan mitään nössyköiden himmailua. Jos treenaus junnaa paikallaan, niin suosittelen kokeilemaan treeniviikkojen sarjojen vaihtelevuutta. Toimii ainakin itselläni. :)
maanantai 16. maaliskuuta 2015
Tilannekatsaus
Puoltoista viikkoa sitten kävi pienesti vähän köpelösti, mutta nyt näyttää jo paremmalta. Ja tuntuu! Olen uskaltanut jumppailla jalkalihaksia, mutta aika tunnustellen pitää vielä mennä. Prässiä olen tehnyt suurella kulmalla, koska silloin paine ei pääse kasvamaan alaselässä kivuliaaksi. Onneksi tulevan ammatin puolestakin olen joutunut soveltamaan, niin salilla käynti onnistuu melko hyvin, vaikka vähän joku paikka reistaileekin. Olen jättänyt ne muuvit pois, jotka provosoivat kipua. Jos mahdollista niin keksin tilalle toisen liikkeen, jolla treenata. Raskaat kyykyt ja mavet on nyt toistaiseksi vielä jäähyllä.
Muutenhan reenit kulkee mainiosti. Tänään oli tosiaan jalkapäivä ja ai että, kun se onkin mun yksi lempparipäivä! Pohkeet ja reidet on mun suosikki kohteet ehdottomasti. Niitä on kiva duunata. Salille on kiva mennä. Viikon reeneistä 4/5 ovat saaneet multa arvosanan hyvä tai erinomainen ja sitten se 1/5 reeni on vähän nihkeä, kohtalainen. Pääasiassa siis puntti kulkee ja tyttö on tyytyväinen! :)
Tulevana viikonloppuna olisi taas pt-päivät, mutta taidan tällä kertaa jättää väliin. Hirmuisasti houkuttelisi mennä ja osallistua taas ryhmäposetteluun. Taloudessa tuntuu olevan tässä kuussa vaan niin hurjasti menoja, niin pakkoa karsia vähän jostain. Toukokuussa sitten taas!
Poseeraamista olen touhuillut uskaliaasti jopa välillä punttiksella. Silloin, kun muut eivät näe tai ovelasti sarjojen välissä. Välillä menen yhteen nurkaukseen ja siellä sitten vähän syrjemmässä puuhailen asentojen kanssa. No ei sitä varmaan ihan salaa voi tehdä, mutta line-up asento tulee aika kivasti niin, ettei sitä ulkopuoliset välttämättä tajua mitä mä peilailen. :D Valkun mukaan asennot on ihan ok ja niin ne mustakin tuntuu olevan. Ainakin peilin edessä... Eli seuraavaksi palautteen saa antaa harjoitusyleisö eikä peili. Kamut, tutut, perhe ja lemmikit, olkaa siis valmiina arvostelemaan!
Nyt kun on treenit ja poseeraukset käyty läpi, niin kerrotaas vielä tilanne ruuan suhteen. Mulla ei ole enää kova nälkä! :D Siis kulutus ja energiansaanti on hyvässä balanssissa. Ainut vaan, että olen vähän kangistunut kaavoihin. Se on niin helppoa tehdä samat safkat viikosta toiseen. Kyllästyminen kuitenkin sai mut kokkailemaan vaihtelun vuoksi pitkästä aikaa hiilaripuolelta bataattia ja prodepuolelta silakkaa! Kalan ystävänä silakka maistuu mulle oikein hyvin. Äiti-kulta neuvoi miten siivut kannattaa maustaa, joten kynnys pakastealtaalle on nyt huomattavasti pienempi.
Vapaat ateriat eivät enää aiheuta viikon pähkäilyä ja stressiä. Valitsen silti vapaat mätöt aika huolella, mutta nyt se jotenkin "istuu" hyvin ruokavalioon. Olen myös opetellut pureskelemaan ruokani huolella. Terveisin entinen hotkija.
Viime viikon mätöt oli kyllä aika Oh my. Käytiin tyttöjen kanssa Pannukakkutalossa. Siis aivan taivaallista herkkua! Jos pyöritte Jyväskylässä niin käykää tsekkaa toi mesta! Tää ei ollut mikään maksettu mainos, vaan ihan vain lämmöllä suosittelen. :D Tuolla on pakko käydä uudestaan ennen, kuin varsinainen dieetti alkaa!! Tuli muuten ihan Kanadan reissu mieleen. Siellä päin maailmaa jos olette, niin siellä jos missä käykää myös tsekkaa pannarit ja vohvelit!
Muutenhan reenit kulkee mainiosti. Tänään oli tosiaan jalkapäivä ja ai että, kun se onkin mun yksi lempparipäivä! Pohkeet ja reidet on mun suosikki kohteet ehdottomasti. Niitä on kiva duunata. Salille on kiva mennä. Viikon reeneistä 4/5 ovat saaneet multa arvosanan hyvä tai erinomainen ja sitten se 1/5 reeni on vähän nihkeä, kohtalainen. Pääasiassa siis puntti kulkee ja tyttö on tyytyväinen! :)
Tulevana viikonloppuna olisi taas pt-päivät, mutta taidan tällä kertaa jättää väliin. Hirmuisasti houkuttelisi mennä ja osallistua taas ryhmäposetteluun. Taloudessa tuntuu olevan tässä kuussa vaan niin hurjasti menoja, niin pakkoa karsia vähän jostain. Toukokuussa sitten taas!
Poseeraamista olen touhuillut uskaliaasti jopa välillä punttiksella. Silloin, kun muut eivät näe tai ovelasti sarjojen välissä. Välillä menen yhteen nurkaukseen ja siellä sitten vähän syrjemmässä puuhailen asentojen kanssa. No ei sitä varmaan ihan salaa voi tehdä, mutta line-up asento tulee aika kivasti niin, ettei sitä ulkopuoliset välttämättä tajua mitä mä peilailen. :D Valkun mukaan asennot on ihan ok ja niin ne mustakin tuntuu olevan. Ainakin peilin edessä... Eli seuraavaksi palautteen saa antaa harjoitusyleisö eikä peili. Kamut, tutut, perhe ja lemmikit, olkaa siis valmiina arvostelemaan!
Nyt kun on treenit ja poseeraukset käyty läpi, niin kerrotaas vielä tilanne ruuan suhteen. Mulla ei ole enää kova nälkä! :D Siis kulutus ja energiansaanti on hyvässä balanssissa. Ainut vaan, että olen vähän kangistunut kaavoihin. Se on niin helppoa tehdä samat safkat viikosta toiseen. Kyllästyminen kuitenkin sai mut kokkailemaan vaihtelun vuoksi pitkästä aikaa hiilaripuolelta bataattia ja prodepuolelta silakkaa! Kalan ystävänä silakka maistuu mulle oikein hyvin. Äiti-kulta neuvoi miten siivut kannattaa maustaa, joten kynnys pakastealtaalle on nyt huomattavasti pienempi.
Vapaat ateriat eivät enää aiheuta viikon pähkäilyä ja stressiä. Valitsen silti vapaat mätöt aika huolella, mutta nyt se jotenkin "istuu" hyvin ruokavalioon. Olen myös opetellut pureskelemaan ruokani huolella. Terveisin entinen hotkija.
Viime viikon mätöt oli kyllä aika Oh my. Käytiin tyttöjen kanssa Pannukakkutalossa. Siis aivan taivaallista herkkua! Jos pyöritte Jyväskylässä niin käykää tsekkaa toi mesta! Tää ei ollut mikään maksettu mainos, vaan ihan vain lämmöllä suosittelen. :D Tuolla on pakko käydä uudestaan ennen, kuin varsinainen dieetti alkaa!! Tuli muuten ihan Kanadan reissu mieleen. Siellä päin maailmaa jos olette, niin siellä jos missä käykää myös tsekkaa pannarit ja vohvelit!
keskiviikko 11. maaliskuuta 2015
Lemppari treenivaatteita
Mukavat ja värikkäät treenivaatteet tuovat ainakin mun kohdalla jumppailuun oman lisänsä. Liikkumaan on kiva lähteä, kun päällä on kirkuvan kirkas paita tai superjoustavat trikoot. Urheiluvaatteet on mun todellinen heikko kohta, johon lankean helposti kaupunkikierroksella. Paras keino välttää näitä houkutuksia, on yksinkertaisesti olla käymättä liikkeissä, joista tiedän löytäväni jotain.
Viime aikoina olen myös todennut, että mulla on ihan liikaa vaatteita. Tai ainakin niitä on ihan riittävästi. Etenkin urheiluvaatteita. Suurin osa jumppakuteista on hankittu ihan perusputiikeista, kuten vaikka H&M ja Gina Trikot. En ole pahemmin merkkituotteiden perään, mutta urheiluvaatteissa huomaan kuitenkin olevani hieman merkkibongari. Suuret jätit, kuten Nike, ovat tunkeutuneet vaatekaappiini ja kenkätelineeseen. Tärkeintä on kuitenkin, että väri ja materiaali miellyttävät.
Ajattelin esitellä muutamat tämän hetkiset suosikkini. Tai ne kuteet, jotka sain hienosti mätsäämään värimaailmoiltaan. Oma suosikkini noista värikokoelmista on ehdottomasti tuo musta-neon!
Musta Craftin t-paita löytyi aikoinaan käyttämättömässä kunnossa olevana kirpparilta kahdella eurolla. Siis 2 €! Ja on muuten älyttömän kevyt paita!
Varmaan suurimmalle osalle naisväkeä tutut Ginan tekniset Workout-pantsit ostin samantien, kun ne ensimmäisen kerran kauppoihin ilmestyivät. Kovan treenin jälkeen paljaalla iholla pystyy näkemään tekstin painuneena ihoon.
Neonvihreällä vyötäröllä ja säärillä somistetut trikoot ostin Kanadasta. Kanadan reissulta lähti mukaan myös muita mieluisia yksilöitä.
Olen kova alennusmyyntien tonkija ja muun muassa yläreunan pinkki toppi erikoisella selkäaukolla on löytynyt alerekistä.
Keskimmäinen vaalean oranssi toppi on ehdottomasti yksi lempparini. Se on päällä todella miellyttävä vaikka onkin hyvin vartalonmyötäinen. Helma on silti riittävän pitkä eikä rullaannu ylös huolimatta paidan kireydestä. Ostohetkellä hinta hieman kirpaisi, mutta onhan se sentään muisto Kanadan reissulta. Ja on ollut hintansa veroinen!:)
Myös vasemman alareunan urheiluliivit ovat Kanadasta...
Punaiset tennarit ovat kokeneet kovia, kun hävitin jumppapussukkani ja oletin menettäneeni nuo ihanuudet kokonaan. Lopulta nyssykkä löytyi tankotanssipaikan pukuhuoneesta johon olin sen edellisellä kerralla unohtanut. :D Tossut ovat hyvin kevyet ja pehmeät. Käsinpesun jälkeen ne ovat saaneet uuden elämän, kun lian alta kirkkaat värit ovat jälleen päässeet näkyviin.
Ja jälleen vasemman yläreunan toppi on peräisin Kanadasta. Sen pirteän pinkki selkäosa on mielestäni kiva yksityiskohta.
Leoparditrikoot kuuluvat myös suosikkieni kärkeen.
Pelishortsit ovat mielettömän kevyet ja kuivuvat hullun nopeasti. Pyykkiä pestessäkin tietää, että jos eivät muut housut ehdi aamuksi kuivua, niin shortsit ovat ainakin käyttövalmiit.
Pinkit kompressiosäärystimet sain joululahjaksi ja ne ovat olleet kovassa käytössä. Ne voisin joskus vaikka esitellä vielä tarkemmin.
Tässä oli nyt sitten muutamia lemppareitani ja ne rätit jotka kelpuutin tällä kertaa kuvattavaksi... :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)