Psyykkistä valmistautumista

No johan nyt jymähti. Liitto ilmoitti, että junioreiden MM-karsinta on vasta Lahdessa, joten Jyväskylässä ei ole junnu sarjaa ollenkaan. Mikä pettymys! Olin niin odottanut, että pääsen kisaamaan ekat kisat junnuna. Ei kai tässä muu auta kuin hypätä yleiseen sarjaan susien syötäväksi. Ahdistaa, kun kuvittelen mielessäni kuinka täyttä lavalla tulee olemaan. No ei voi enää mitään. Yleiseen  sarjaan on ilmoittauduttu ja pääsen kuitenkin Lahdessa tenava-osioon! :)

Aikaisemmissa urheilusuorituksissa, tarkemmin sanottuna kilpailusuorituksissa, olen voinut luottaa siihen, että kun teen parhaani, niin pärjään tai että se riittää. Esimerkiksi Cooperin testi. Toissa kesänä juoksin Cooperin ja siinähän tulos tulee vain itselleen ja kaikki juoksijat ovat ns. voittajia. Kilpailin ihan itseäni vastaan. Minua jännitti aivan sairaasti. Vaikka kanssajuoksijat eivät olleet mitän kilpakumppaneita. Jokainen oli suorittamassa itselleen. Syke hakkasi lähempänä kahtasataa kuin satasta jo ennen kuin aika napsahti käyntiin.

Juoksin hullun kovaa. Olin laskenut etukäteen kuinka nopeasti jokainen kierros on juostava jos haluan saada kolme tonnia täyteen. Kun 7 kierros pyörähti käyntiin ja katsoin sykemittarin aikaa, tiesin, että pääsen tavoitteeseeni. Juoksin 3035metriä 12 minuutissa. Se oli myös ensimmäinen ja ainut kerta, kun olen oksentanut urheilusuorituksen jälkeen. :D

Tiesin, että kun annan kaikkeni niin pärjään. Kun vain yritin parhaani, sain olla tyytyväinen lopputulokseen. Vaikka kaikissa juoksukisoissa ja kuntotestitilanteissa minua on jännittänyt aina ihan älyttömästi, olen tiennyt, että kun teen täysillä ja parhaani, voin olla tyytyväinen.

No mutta nyt. Nyt olen rehkinyt kisatavoitteen eteen. Olen sitoutunut projektiin. Olen omistanut paljon aikaa ja toiminut suunnitelmallisesti, jotta reenit ja ruokavalio istuvat elämääni. En ole poikennut ruokaohjeista, (paitsi sairaana hieman, kun täytyi saada vain jotain ravintoa elimistöön), enkä ole lipsunut dieetillä. En ole missannut yhtäkään treeniä (paitsi taas kipeänä ollessa ja sen verran mitä jouduin alaselkä-pakara -akselia lepuuttamaan). Olen ollut tosi tunnollinen. Sairaana ollessakin pohdin, että haittaakohan jos poikkean vähän, kun ei mikään ruoka maistu (paitsi puuro ja hedelmäsalaatti :D ) ja onkohan ok jättää treenit välistä? Oli todellakin ihan ok.

Niin. Olen nähnyt paljon vaivaa. Huhkinut salilla ja pusertanut lihakset hapoille. Siltikään en voi tietää miten kisassa tulee käymään. En voi samalla tapaa uskoa itseeni, olla täysin varma, että pystyn hyvään suoritukseen niin kuin esim. juoksemisessa. Lavalla kilpailen fysiikalla, siltä miltä näytän. Tämä on aivan uusi osa-alue. Jännittävää. Jännitän varmasti aivan mielettömästi, kun h-hetki lähenee. Jännittää nytkin jo välillä.

Eli vaikka yritän parhaani, olen raatanut salilla ja syönyt tarkasti, esitän itseni sievästi ja varmasti, ja siltikään en voi taata itselleni menestystä! Tuomarit päättävät kuka kerää potin ja kuka ei. Mikä raaka laji! :D

Niin. Aikaisemmissa urheilusuorituksissa riitti, että yritän parhaani, teen kaikkeni. Silloin voin olla tyytyväinen. Mutta nyt... Voinko olla tyytyväinen vaikken sijoituksellisesti pärjäisi? Vaikka tein kaikkeni, yritin parhaani.

Mielestäni voin. Tavoitteenani on kuitenkin niinkin tylsä asia kuin saada kisakokemus. Lähdin hakemaan uutta kokemusta. Totta kai haluan pärjätä. En vain voi taata etukäteen, että menestyn, vaikka teen kaikkeni. Se on jännää. En voi taata, että menestyn. Voisi kuvitella, että ei riitä, että tekee kaikkensa. Mutta kyllä se riittää. Tässä elämäntilanteessa ja näillä eväillä syntyy tällainen paketti Ilonaa ja tällä paketilla katsotaan miten käy. JA saan joka tapauksessa sen mitä haluankin.

Kokemuksen.